torstai 12. kesäkuuta 2008

Äly ja usko

(Helsingin Sanomat Brittiprofessori: Älykkäät ihmiset ovat muita harvemmin uskossa 12.6.2008)

Teesi, että äly pelastaisi uskonnollisuudelta, on mielenkiintoinen mutta ongelmallinen. Perusongelma on, että ihmiselle on älykkyydestä huolimatta tyypillistä rationalisoida ei-rationaalisia käsityksiä ja toiveita. Tämä johtaa itsepetokseen. Älykkyyteen sisältyy tai siitä seuraa itsekriittisyys ja kyky havaita petokset hyvin, mutta toisaalta älykkyydestä seuraa kyky pettää hyvin, myös itseään. Itsepetoksen ja itsekritiikin summa on helposti nolla, älykkään ihmisen petosvyyhti vain on monimutkaisempi kuin tyhmän. Toisaalta voidaan kysyä, eikö jo älykkyyden määritelmään mielekkäästi sisälly se, että itsekritiikki voittaa?

Richard Lynnin väite synnytti keskustelua Britanniassa, eikä siltä Suomessakaan vältytty. Kysymystä älykkyyden ja uskonnollisuuden suhteesta ei kuitenkaan voi ratkaista rationalistisesti (viitaten filosofiseen rationalismiin) vain pohtimalla tai keskustelemalla vaan väitteelle täytyy etsiä tukea empiirisistä tutkimuksista.

Royal Societyn tai ylipäätään mikään tieteellisen yhteisön ottaminen havaintoaineistoksi osoittaa Richard Lynniltä varsin epätieteellistä asennetta, koska sellaiseen ryhmään kuulumisessa voi olla kovin monia virhelähteitä. Ihan jo se, että jotkin uskontokunnat ovat hyvin vihamielisiä tiedettä ja kaikkea korkeampaa koulutusta kohtaan, eikä tälläisten uskontokuntien älykköjä siten varmasti löydy yliopistoista.

Asiaa loogisesti tarkastellessa voitaisiin esittää hypoteesi: "Jos henkilö on älykäs ja ei taipuvainen uskontoon niin hän soveltuu tieteen tekemiseen hyvin." (Jos A ja ei-B niin C.) Tällöin äly ja uskonnottomuus ovat molemmat etuja tieteen tekemisessä, mutta mikään ei kerro niiden välisestä tilastollisesta riippuvuussuhteesta mitään ja ne voivat aivan hyvin olla riippumattomat. Toisaalta "ei taipuvainen uskontoon" on kyseenalainen etutekijä tieteenteolle, koska ihminen voi kyetä ajattelemaan hyvinkin eri tavoin eri konteksteissa. Uskonnollinen Descarteskin osasi esittää loistavia skeptisiä hypoteesejä siitä, mitä lopulta tiedämme varmasti.

Älykkyyttä voi myös käyttää muussakin kuin tieteessä, missä tahansa ammatinharjoituksessa tai itsensä kehittämisessä. Älykkyyttä voi käyttää myös sosiaalisessa tai poliittisessa pelissä, mikä voi olla tavallista monilla uskonnollisilla johtajilla ja yleensäkin esimerkiksi papistossa. Ratzinger tai Bush eivät oikeasti ole tyhmiä ihmisiä.

Tieteeseen suuntautuminen kertoo enemmänkin kulttuurisista ihanteista, arvoista ja identiteetistä. Tiede ja uskonto ovat melko perustavanlaatuisesti antiteettisiä. Uskossa selitykset maailman asioille etsitään myyteistä, tieteessä tutkimalla. Tällöin on aika selvää että tiedepiireistä löytyy vähemmän uskonnollisia ihmisiä.

Kysymys uskon ja älyn suhteesta on toki mielenkiintoinen. En tosin ole aivan varma sen relevanssista. Älykkyys (ainakaan muiden ihmisten) ei nimittäin ole mielekäs arvo itsessään, se on vain väline. Tämä väline on kuitenkin hyödyllinen muun muassa hyvän tieteen tekemiselle ja yleensäkin selitysten ja aidon ymmärryksen löytämiselle. Ne taas ovat arvo itsessään, ainakin minulle.