tiistai 8. kesäkuuta 2010

Veikko Antero Grönroos 1934-2010


Isäni Veikko Grönroos syntyi vuonna 1934 porilaiseen työläisperheeseen. Hänen isänsä työskenteli Porin paperitehtaalla metalliseppänä; minulle on kulkeutunut häneltä teräksinen kattila ja joulukuusenjalka, jotka ovat edelleen satunnaisessa käytössä. Kansakoulun jälkeen isä meni töihin jo nuorena ja teki monenlaisia hanttihommia.

Isäni muutti Turkuun ja tapasi äitini 1950-luvun alussa tanssiaisissa, isän ollessa armeijassa. Heidät vihittiin Turun tuomiokirkossa 15. syyskuuta 1954. Mentyään naimisiin he asuivat jonkin aikaa Takakirveellä omakotitalon yläkerrassa.

Sekä isäni ja äitini olivat työläistaustaisia ja toimivat Demokraattisessa nuorisojärjestössä aktiivisesti, käyden muun muassa Moskovassa Maailman nuorison festivaaleilla. He olivat mukana perustamassa Kiikurit-kansantanssiryhmää vuonna 1957 ja harrastivat kansantanssia yhdessä muutaman vuoden ajan. Isää kiinnosti kuorolaulu ja hän meni Voijonmaan musiikkiopistoon kuoronjohtakurssille. Myös Matin ja Tepon isoveli Seppo Ruohonen, josta tuli myöhemmin tunnettu oopperalaulaja, oli kurssilla samaan aikaan sattumalta. Isä harrasti kuorolaulua aktiivisesti elämänsä loppuun saakka.

He muuttivat Kaivokadulle, jonka asunnon vieressä sijaitsevaan Auran kultaseppiin isä pääsi töihin galvanoitsijaksi. Myöhemmin he muuttivat Vasaramäkeen ja veljeni Timo syntyi vuonna 1960.

60-luvulla isä pääsi Åbo Akademille töihin laboratoriomestariksi geologian laitokselle. Hänellä ei ollut alan koulutusta, mutta pääsi tehtävään valokuvausosaamisensa ansiosta. Hänen päätyönään oli preparoida ja valokuvata kivinäytteitä. Kävin nuoruudessani usein hänen työpaikallaan; rakennus oli vanha ja arvokas ja muistan vielä puurakenteiden lakan tuoksun. Isän työtuolikin oli hieno puinen. Hän opetti minullekin valokuvien kehityksen saloja ja antoi kehitysaineita; ostin teini-ikäisenä kehityskoneen ja kehitin hieman valokuvia. Isä työskenteli tehtävässään eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Minä synnyin vuonna 1969. Ollessani kahden-kolmen tuli vanhemmilleni ero ja isä muutti pois. Hän avioitui tuolloin uudelleen ja sai tyttären, Marikan. Itselläni ei ole muistikuvia ajasta, jolloin isä oli vielä kotona, mutta valokuvat ajasta ovat minulle tuttuja. Viime syksynä, kun täytin 40, isäni antoi minulle kaitafilmin, jossa oli perhe-elämää ajalta jolloin olin vuoden vanha.

Veljeni valmistui rakennusinsinööriksi ja toimii nykyään yksityisyrittäjänä rakennusalalla. Marika opiskeli lääketiedettä ja valmistui tohtoriksi vuonna 2008. Hän työskentelee Helsingin yliopistossa lasten syöpälääkärinä.

Kuorolaulun lisäksi isä harrasti puutöitä, erityisesti kellojen rakentamista. Kymmenisen vuotta sitten hän teki minulle yhden kellon, jonka kellotaulu oli labradoriittia, ja viime vuonna syntymäpäivälahjaksi pähkinäpuisen pöytäkellon. Hän kävi ahkerasti kaappikellokurssilla, jossa hän teki useita kaappikelloja. 80-luvun lopulla hän oli kiinnostunut myös sukututkimuksesta ja teki melko kattavan tutkimuksen suvustamme. Itsekin kiinnostuin tuolloin aiheesta ja kävin monet kerrat Turun Maakunta-arkistossa selailemassa mikrofilmejä.

Loppuaika kesti kaksi ja puoli kuukautta ja isä oli tuon ajan hyvin väsynyt, eikä juuri jaksanut tavata muita kuin aivan lähisukulaisia. Aluksi hän elätteli ajatusta että pääsisi vielä käymään kuorossa ja kaappikellokurssilla, mutta se ei lopulta ollut enää mahdollista. Viikko sitten hän siirtyi Karinakotiin, josta hän sai kauniin huoneen pohjakerroksesta. Huoneesta oli näköala merelle ja ulkona kulki metsän pieniä eläimiä.

Kävin viimeisen kerran eilen maanantaina tapaamassa isää veljeni kanssa, viivyimme kolmisen tuntia. En muista olenko kätellyt isääni koskaan, mutta nyt kättelin lähtiessämme hyvästiksi, samoin veljeni. Isä nukkui pois myöhemmin yöllä.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Ilmapallon puristelua

Eija-Riitta Korholan blogikirjoitus tuo esiin ilmastonmuutospolitiikan perusongelmat. Kioton sopimus on epäonnistunut ja nyt laaditut ilmastosopimukset ovat hyödyltään vähintään kyseenalaisia. Rajoitukset keskittyvät länsimaihin, jolloin tuotanto pakenee kehitysmaihin, joissa kiinnostus hallita globaaleja ympäristöongelmia on minimalistisen pragmaattinen.

Biopolttoaineet ovat esimerkki ongelmallisesta strategiasta. Ensimmäisen sukupolven biopolttoaineiden tuotannon hyötysuhde on ollut huono ja ne ovat jopa kasvattaneet hiilidioksidipäästöjä verrattuna fossiilisiin polttoaineisiin. Lisäksi biopolttoainetuotannon alta kaadetaan hiilinieluina toimivia sademetsiä ja aiheutetaan jopa nälänhätää, kun ruokakasveista tehdään polttoainetta. Biopolttoaineiden kyseenalaisiksi osoittautuneista ympäristöeduista on tullut myös aluepoliittinen väline piilotukien jakamiseksi äänestysalueiden maataloudelle.

Biopolttoaineiden tuotanto kehittyy ja uudet tuotantomuodot ovat lupaavampia, mutta biopolttoaineet toimivat esimerkkinä ongelmavyyhdin dynamiikasta. Se on kuin ilmapallo, joka yhdestä kohtaa puristettaessa pullistuu toisesta. Korhosen argumentaatio ratkaisumallien löytämiseksi vaikuttaa kuitenkin epäselvältä ja kehämäiseltä. Päämäärästä pitäisi luopua, keskittyä vain erillisiin ongelmiin ja tästä sitten maagisesti saavutettaisiinkin juuri se tavoiteltu päämäärä.
Itsetarkoituksellinen CO2-päästöjenvähennyspolitiikka pitäisi unohtaa ja keskittyä konkreettisiin ympäristöä ja ihmisten hyvinvointia suojeleviin toimiin, joiden sivutuotteena päästötkin vähenevät.

Ongelma tässä on, että ympäristö ja ihmisten hyvinvointi ovat vahvassa vuorovaikutussuhteessa, joka on sekä positiivinen että negatiivinen. Ympäristönsuojelu väistämättä vaatii uhrauksia hyvinvoinnista. Toisaalta pitkällä aikavälillä se saattaa parantaa hyvinvointia, jos uhraukset maksavat itsensä takaisin. Tämä on tietenkin itsestäänselvää ja koko perusongelma.

Korhola on vahvasti ajanut ydinvoimaa. Nähtävästi hän ei näe, että ydinjäte ja turvallisuusriskit olisivat merkittävä pullistuma. Itsekään en ole ydinvoimafobi, mutta en silti usko, että edes halpa, turvallinen ja saasteeton energia ratkaisee paljoakaan vaan voi olla jopa osa ongelmaa.

Ydinenergiaa nimittäin markkinoidaan kaksikasvoisesti. "Vihreänä" argumenttina on, että se on parempi vaihtoehto kuin hiilivoimalat. Miltei samassa lauseessa muistetaan aina myös mainita, että energiantuotanto on tärkeää teollisuuden kasvulle ja Suomen kilpailukyvylle. Ongelma on siinä, että teollisuustuotanto väistämättä aiheuttaa ympäristökuormaa, mukaan lukien hiilikuorman.

Jos ydinvoimaa käytetään vaikkapa terästeollisuuden tarpeisiin, aiheuttaa se hiilikuormaa kaivostoiminnassa, raudan pelkistyksessä ja kuljetuksessa. Tuotannon jälkeen hiilikuormaa syntyy siinä, mihin tätä terästä käytetään, kuten tehdas- ja rakennusteollisuudessa, ja niin edelleen. Kuten Korholan mainostamassa Hartwell-paperissa mainitaan, esimerkiksi raudan pelkistyksen CO2-kuorma on väistämätön kemiallinen sivutuote. Vaikka meillä olisi rajattomasti ilmaista puhdasta energiaa, ei hiilidioksidiongelma häviäisi minnekään vaan kasvaisi suorassa suhteessa rajattoman energian kulutuksen kanssa. Ja hiilidioksidi on vain yksi ongelma.

Siksi, sen sijaan että yrittäisi puristella ilmapalloa jotenkin paremmin, kannattaisi ehkä lakata puhaltamasta siihen lisää ilmaa.

Hyvinvointi on nykyajattelussa vahvasti riippuvainen tuotannosta. Tietyssä määrin tämä on väistämätöntä, koska tuotantoa tarvitaan kaikkien perustarpeidemme tyydyttämiseen. Nälänhätään on ainoana ratkaisuna tuottaa lisää ruokaa. Mutta tarvitsemmeko oikeasti hienoja autoja, taloja ja viihdelaitteita? Ne ovat usein jopa haitallisia perushyvinvoinnin kannalta vähentäessään terveellistä liikuntaa.

Vaikuttaisi, että ympäristöongelmat redusoituvat paljolti siihen, kuinka hallitsemme omia elintapojamme ja siihen arvomaailmaan, joka määrittää hyvinvoinnin kriteerit. Onko autourheilu oikeasti tärkeää? Onko tärkeää matkustaa tekemään ei-mitään aurinkorannalle tuhansien kilometrien päähän? Onko suurin osa viihteestä oikeasti tarpeellista? Vai voisivatko hyvinvoinnin arvot ennemmin löytyä jostain henkisemmästä? Ajattelu ei juuri kuluta luonnonvaroja ja ajatustenvaihtokin vain nimeksi.

Tämä on tietenkin modernille kulutuskulttuuriin tottuneelle ihmiselle suuri haaste, tiedän sen itse tuskallisen hyvin. Huolimatta siitä, että kerskakulutukselle on naurettu jo vuosikymmeniä, on se silti useimpien meidän elämän keskipiste.

"Vihreä uskonnollisuus" on monille tänä päivänä haukkumasana, mutta miksi? Eihän toisten ekologisemman arvomaailmaan pitäisi olla haukkujilta pois millään lailla. Vai onko se sittenkin? Syy taitaakin löytyä siitä, että ökykulutuksen loiston himmeneminen riistää sosiaalista statusta niiltä, jotka ovat siihen paljon investoineet. Ehkä on syytäkin. En silti halua vaatia, että kukaan joutuisi luopumaan mahdollisuuksistaan päästä eteenpäin. Varmasti jokainen kyvykäs pystyy löytämään oman seisomapaikkansa epämaterialistisenkin arvomaailman kehyksestä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Hummusta tahinilla

Käydessäni viime huhtikuussa Israelissa tulin tutustuneeksi hieman paikalliseen ruokakulttuuriin. Hummusta kutsutaan suosionsa vuoksi jopa Israelin kansallisruoaksi, vaikka se itse asiassa on arabiruoka, jonka juuret ulottuvat ainakin arabisankari Saladiniin asti 1100-luvulle. Nykyään se on suosittu ruoka koko Lähi-Idässä. Hummus on levinnyt modernilla ajalla erityisesti Libanonista, joka on haastanut Israelin heidän ruokansa varastamisesta.

Tarjoiluvalmis hummus, tässä jo aivan liian löysänä

Hummus tarkoittaa sananmukaisesti kikhernettä ja erilaisia hummus-ruokia on itse asiassa valtavasti. Hummuksella kuitenkin yleensä tarkoitetaan hummus bi tahina eli hummusta tahinilla, jossa toisena pääaineena on tahini, seesamsiementahna. Sellaisenaan tahini maistuu omasta mielestäni täsmälleen maapähkinävoilta. Muita ainesosia ovat tyypillisesti oliiviöljy, etikka ja sitruunamehu. Lisämausteena käytetään tavallisesti tilliä, kuminaa ja paprikaa.

Löysin verkosta aika monia hummusreseptejä. Useimmat näistä käyttivät tölkki-kikherneitä ja määrät olivat "hernetölkin" koon mukaan.

Löysin kuitenkin vain kuivatettuja kikherneitä. Muistin nähneeni Turussa Ratapihankadulla kaupan nimeltä "Baghdad Exports" ja pitkään ihmetelleeni, että mikä se on. Arvasin kuitenkin, että kyseessä olisi arabiruokatarvikkeita tuova kauppa, joten kävin siellä nyt ensimmäistä kertaa. Kauppa vaikutti enemmänkin varastolta; tuotteet olivat enimmäkseen pahvilaatikoissa olevia suuria, ehkä gallonan purkkeja. Paikalla olleet pari asiakasta vaikutti lähinnä ravintolanpitäjiltä; he olivat keränneet ostoskärryt täyteen noita ruokatölkkejä. Nurkassa oli kuitenkin tavanomaisempi hylly, jossa oli pieniä tuotteita, kuten erilaisia makeisia, sekä kuivatettuja hedelmiä, papuja ja kikherneitä, ja tahinaa.

Tahina oli hieman hankalaa käsitellä, koska seesam-massa ja seesamöljy olivat erottuneet purkissa varsin tehokkaasti. Purkin päivämäärä oli vuodelta 2007, joskin parasta ennen -päiväys oli juuri tämän vuoden tammikuussa. Jouduin kaivamaan kaiken purkista lusikalla ja vatkaamaan sitä sähkövatkaimella noin 20 minuuttia, sillä se sekottui erittäin vaikeasti.

Päädyin seuraavanlaiseen reseptiin:

Hummus tahinilla
  • 5 dl kuivia kikherneitä
  • 5 rkl tahinia
  • 5 rkl sitruunamehua
  • 5 rkl oliiviöljyä
  • 3 valkosipulinkynttä
  • ripaus paprikajauhetta
  • ripaus tilliä
  • vettä
  • etikkaa
Liota kikherneitä runsaassa vedessä yön yli, sitten keitä 1,5 tuntia ja lopuksi valuta vesi pois siivilässä. Muussaa valkosipulinkynnet ja lisää tahini, sitruunamehu, oliiviöljy ja keitetyt kikherneet. Sekoita kaikki sauvasekoittimella, kunnes tuloksena on paksua tahnaa. Lisää vettä, kunnes tahna on sopivan paksuista leivällä kaapimalla syötäväksi (ylläolevassa kuvassa jo liian löysää).

Tarjoiltaessa tee hummuksesta lautaselle kehä ja kaada keskelle oliiviöljyä, sitruunamehua ja etikkaa sopivasti. Ripottele hummuksen päälle paprikajauhetta ja tilliä. Tarjoile lämpimän pitaleivän kanssa; yksi pitaleipä lämmitetään laittamalla se 20-30 sekunniksi mikroaaltouuniin.



Hieman luulen, että oli väärin sekoittaa oliiviöljy ja sitruunamehu itse hummukseen, sillä tarjoiltaessa niitä kuitenkin joutuu laittamaan lisukkeeksi. Ehkä se on ollut muissakin resepteissä ajatuksena.

Tulin huomanneeksi, että laitettuani hummusta säilytysrasiaan ja jääkaappiin, se nesteytyi parin vuorokauden kuluttua jotenkin liian vetiseksi (ks. kuva alussa).

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Talvikävelyllä Kurjenrahkan kansallispuistossa

Kävin tänään pienellä talvisella kävelyllä Kurjenrahkan kansallispuistossa veljeni kanssa. En ole käynyt tuolla aiemmin kesälläkään, vaikka pitkään on pitänyt.


Lämpötilaa oli -27°C, mikä tarjosi oivan tilaisuuden kokeilla uutta talvitakkiani. Olen vähitellen kyllästynyt siihen, etten juuri viitsi talvisin olla ulkosalla, kun vaatteeni eivät ole riittävät. Erityisesti tähtiharrastuspuuhat ovat talvella menneet osaltani ohi, kun pystyn seisomaan tähtitornissa korkeintaan muutaman minuutin. Uusi ehkä turhankin maksimoitu takki tosin sopii vain paikallaan seisoskeluun ja istuskeluun, kävellessä tulee välittömästi hiki.


Kävin myös eilen ostamassa säärystimet, jotta paksussa hangessa olisi mukavampi temmeltää. Kurjenrahkan tai siis Kuhankuonon reitillä oli tosin varsin hyvin kuljetut polut pitkospuineen suurimman osan matkasta.


Kurjenpesän nuotiokatos oli varsin hyvä teen keittämiseen ja makkaranpaistoon.

Lisätietoja: