sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Ilmapallon puristelua

Eija-Riitta Korholan blogikirjoitus tuo esiin ilmastonmuutospolitiikan perusongelmat. Kioton sopimus on epäonnistunut ja nyt laaditut ilmastosopimukset ovat hyödyltään vähintään kyseenalaisia. Rajoitukset keskittyvät länsimaihin, jolloin tuotanto pakenee kehitysmaihin, joissa kiinnostus hallita globaaleja ympäristöongelmia on minimalistisen pragmaattinen.

Biopolttoaineet ovat esimerkki ongelmallisesta strategiasta. Ensimmäisen sukupolven biopolttoaineiden tuotannon hyötysuhde on ollut huono ja ne ovat jopa kasvattaneet hiilidioksidipäästöjä verrattuna fossiilisiin polttoaineisiin. Lisäksi biopolttoainetuotannon alta kaadetaan hiilinieluina toimivia sademetsiä ja aiheutetaan jopa nälänhätää, kun ruokakasveista tehdään polttoainetta. Biopolttoaineiden kyseenalaisiksi osoittautuneista ympäristöeduista on tullut myös aluepoliittinen väline piilotukien jakamiseksi äänestysalueiden maataloudelle.

Biopolttoaineiden tuotanto kehittyy ja uudet tuotantomuodot ovat lupaavampia, mutta biopolttoaineet toimivat esimerkkinä ongelmavyyhdin dynamiikasta. Se on kuin ilmapallo, joka yhdestä kohtaa puristettaessa pullistuu toisesta. Korhosen argumentaatio ratkaisumallien löytämiseksi vaikuttaa kuitenkin epäselvältä ja kehämäiseltä. Päämäärästä pitäisi luopua, keskittyä vain erillisiin ongelmiin ja tästä sitten maagisesti saavutettaisiinkin juuri se tavoiteltu päämäärä.
Itsetarkoituksellinen CO2-päästöjenvähennyspolitiikka pitäisi unohtaa ja keskittyä konkreettisiin ympäristöä ja ihmisten hyvinvointia suojeleviin toimiin, joiden sivutuotteena päästötkin vähenevät.

Ongelma tässä on, että ympäristö ja ihmisten hyvinvointi ovat vahvassa vuorovaikutussuhteessa, joka on sekä positiivinen että negatiivinen. Ympäristönsuojelu väistämättä vaatii uhrauksia hyvinvoinnista. Toisaalta pitkällä aikavälillä se saattaa parantaa hyvinvointia, jos uhraukset maksavat itsensä takaisin. Tämä on tietenkin itsestäänselvää ja koko perusongelma.

Korhola on vahvasti ajanut ydinvoimaa. Nähtävästi hän ei näe, että ydinjäte ja turvallisuusriskit olisivat merkittävä pullistuma. Itsekään en ole ydinvoimafobi, mutta en silti usko, että edes halpa, turvallinen ja saasteeton energia ratkaisee paljoakaan vaan voi olla jopa osa ongelmaa.

Ydinenergiaa nimittäin markkinoidaan kaksikasvoisesti. "Vihreänä" argumenttina on, että se on parempi vaihtoehto kuin hiilivoimalat. Miltei samassa lauseessa muistetaan aina myös mainita, että energiantuotanto on tärkeää teollisuuden kasvulle ja Suomen kilpailukyvylle. Ongelma on siinä, että teollisuustuotanto väistämättä aiheuttaa ympäristökuormaa, mukaan lukien hiilikuorman.

Jos ydinvoimaa käytetään vaikkapa terästeollisuuden tarpeisiin, aiheuttaa se hiilikuormaa kaivostoiminnassa, raudan pelkistyksessä ja kuljetuksessa. Tuotannon jälkeen hiilikuormaa syntyy siinä, mihin tätä terästä käytetään, kuten tehdas- ja rakennusteollisuudessa, ja niin edelleen. Kuten Korholan mainostamassa Hartwell-paperissa mainitaan, esimerkiksi raudan pelkistyksen CO2-kuorma on väistämätön kemiallinen sivutuote. Vaikka meillä olisi rajattomasti ilmaista puhdasta energiaa, ei hiilidioksidiongelma häviäisi minnekään vaan kasvaisi suorassa suhteessa rajattoman energian kulutuksen kanssa. Ja hiilidioksidi on vain yksi ongelma.

Siksi, sen sijaan että yrittäisi puristella ilmapalloa jotenkin paremmin, kannattaisi ehkä lakata puhaltamasta siihen lisää ilmaa.

Hyvinvointi on nykyajattelussa vahvasti riippuvainen tuotannosta. Tietyssä määrin tämä on väistämätöntä, koska tuotantoa tarvitaan kaikkien perustarpeidemme tyydyttämiseen. Nälänhätään on ainoana ratkaisuna tuottaa lisää ruokaa. Mutta tarvitsemmeko oikeasti hienoja autoja, taloja ja viihdelaitteita? Ne ovat usein jopa haitallisia perushyvinvoinnin kannalta vähentäessään terveellistä liikuntaa.

Vaikuttaisi, että ympäristöongelmat redusoituvat paljolti siihen, kuinka hallitsemme omia elintapojamme ja siihen arvomaailmaan, joka määrittää hyvinvoinnin kriteerit. Onko autourheilu oikeasti tärkeää? Onko tärkeää matkustaa tekemään ei-mitään aurinkorannalle tuhansien kilometrien päähän? Onko suurin osa viihteestä oikeasti tarpeellista? Vai voisivatko hyvinvoinnin arvot ennemmin löytyä jostain henkisemmästä? Ajattelu ei juuri kuluta luonnonvaroja ja ajatustenvaihtokin vain nimeksi.

Tämä on tietenkin modernille kulutuskulttuuriin tottuneelle ihmiselle suuri haaste, tiedän sen itse tuskallisen hyvin. Huolimatta siitä, että kerskakulutukselle on naurettu jo vuosikymmeniä, on se silti useimpien meidän elämän keskipiste.

"Vihreä uskonnollisuus" on monille tänä päivänä haukkumasana, mutta miksi? Eihän toisten ekologisemman arvomaailmaan pitäisi olla haukkujilta pois millään lailla. Vai onko se sittenkin? Syy taitaakin löytyä siitä, että ökykulutuksen loiston himmeneminen riistää sosiaalista statusta niiltä, jotka ovat siihen paljon investoineet. Ehkä on syytäkin. En silti halua vaatia, että kukaan joutuisi luopumaan mahdollisuuksistaan päästä eteenpäin. Varmasti jokainen kyvykäs pystyy löytämään oman seisomapaikkansa epämaterialistisenkin arvomaailman kehyksestä.