tiistai 11. tammikuuta 2011

Mietteitä sivistyksestä ja taiteesta

Enpä ole taas kirjoitellut mitään yli puoleen vuoteen, joten ehkä olisi taas aika.

Ylen TV1:llä alkoi perjantaina Tuomas Embusken uusi sarja Sivistyksen käsikirja. Jaakko Lytinen kirjoitti sen pohjalta kolumnin Kakola University (HS 9.1.2011).

Lytinen suhtautuu nähtävästi modernistisena pitämäänsä sivistykseen kriittisesti ja mainitsee sen muun muassa sosiaalisen pelin välineenä. Epäilemättä sillä on myös sellainen funktio, mutta sellaisena voi käyttää monia muitakin asioita, kuten varallisuutta ja asemaa, sekä lukuisia paljon omituisempia välineitä, kuten kapinallisuutta, uhkarohkeutta, suoranaista typeryyttä ja muita BB-aikakauden piirteitä. En tiedä miksi Lytisen mainitseman Linkolan edustama suoranainen typeryys olisi ihannoitavampi peliväline kuin sivistys.

Ihmisellä on tietoisena eläimenä ainutlaatuinen mahdollisuus ymmärtää sekä itseään että ympäröivää maailmankaikkeutta, siis olla sivistynyt. Tämä on minusta keskeinen osa ihmisyyden ja olemassaolon arvon merkitystä. Postmoderni ajattelu ehkä kyseenalaistaa juuri tämänlaiset ihanteet. Minusta se vaikuttaa ristiriitaiselta, jos postmodernismia itseään pidetään sivistyksen kehityksenä - mikä on tällöin edes sen tarkoitus? Ainakin tällaisissa juonteissa postmodernismi vaikuttaa johtavan nihilismiin.

Embusken sivistysvalistus alkaa klassisesta musiikista. Ohjelma ja siinä esitetty tiivistetty analyysi on pinnallisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen ja uskottava. Lopulta se ei kuitenkaan vakuuta minua siitä, miksi klassisen musiikin tuntemuksen pitäisi olla sivistystä.

Lytinen kertoo sivistyksen olevan "oman sivilisaation historian pääpiirteiden, filosofian ja tieteen sekä taiteen muotokielen ja pääteosten tuntemista." Musiikin tuntemus epäilemättä sisältyy juuri tähän, samoin elokuvien, maalaustaiteen ja muun sellaisen. Niiden tuntemus myös epäilemättä on sosiaalisen pelin keskeisiä välineitä myös useimmissa sellaisissa alakulttuureissa, jotka jopa suoranaisesti kaihtavat sivistystä sellaisena kuin se modernistisesti ymmärrettäisiin, vaikkapa hip-hopissa.

Osittain juuri siksi vihaan musiikkia, erityisesti heviä, joka epäsivistyneen sosiaalisen relevanssiulottuvuutensa lisäksi on paskaa. Tunne on toki ristiriitainen, koska myös nautin musiikista (paitsi hevistä) ja siitä puhumisesta vähintään yhtä paljon kuin kuka tahansa.

Muotokieliargumentin ymmärrän, mutta "yleissivistykseen" kuuluva musiikin tai muun taiteen tunteminen valitettavasti merkitsee yleensä teosten tuntemista, mikä on nippelitietoa. Se ei edellytä minkäänlaista ymmärrystä mainitusta muotokielestä eikä musiikkikulttuurin sosiaalisesta ja psyykkisestä merkityksestä, jonka välittäminen on tuon kielen tarkoitus. Niiden pitäisi oikeita sivistyksen mittoja, mutta voi tietysti olla, että niitä olisi niin vaikea ilmaista, että joudutaan tyytymään nippelitiedon ilmaisemiseen. Ja onhan toki niin, että tuo oikea sivistys on paljon vaikeampaa ja siksi harvinaisempaa kuin nippelisivistys, jolloin kaikilla ei olisi mahdollisuutta saada pelimerkkejään joilla pitää hauskaa.

Eli täsmennän, vihaan musiikkikulttuuria. Tällä vihalla (voimakkaan sanan käyttö on dramaattisesti miellyttävää) on minulla taustaa koulun ala-asteajoilta lähtien. Tuolloin tympäännyin siihen, kuinka keskeistä nuorisolla - siis ikätovereillani - oli sitoa identiteettinsä tiettyihin musiikkilajeihin ja bändeihin, "joita kuunteli".

Tämä tympäännys on sittemmin johtanut moninaisiin analyyseihin musiikin välinemerkityksestä sen kuluttajien välisessä viestinnässä ja toisaalta musiikkikulttuurin keinotekoiseen teollisuuteen. Koko musiikkiteollisuus markkinointimiehineen ja kaikkine toisinajattelevine kapinallisineen vaikuttaa laumalta huumediileriloisia, jotka ovat orjuuttaneet puolet ihmiskunnasta tympeämielisiksi kulttuuriaddikteiksi. Siitä on sivistys kaukana.

Embusken sarjan ensimmäinen teos löytyy Ylen areenalta vielä pari päivää, jonka jälkeen saamme seuraavan. Pitänee ehkä katsoa eteenpäin.